Itkuinen vauva oli asia, joka pelotti minua ollessani raskaana. Itsellisenä äitinä olin asennoitunut vauvan hoitoon niin, että kaikesta selviää ja minulla on riittävästi tietoa ja taitoa hoitaa vauvaa. Ymmärsin tietenkin, että yksin ei tarvitse koko ajan selviytyä, mutta kun vastasyntyneen kanssa kotiuduttiin, en voinut enkä halunnut tukeutua muihin vaan nähdä miten asiat etenevät minun vaistoillani ja elämänkokemuksella.
Hyvin nopeasti selvisi, että vauva on hyvin tyytyväinen kaveri. Hän ei oikeastaan edes ehtinyt itkeä, kun olin jo ennakoinut hänen tarpeensa ja valmiina kaikkien eri vaihtoehtojen kanssa, vaipat, imetys, uni, läheisyys, check. Välillä kuitenkin kävi niin, että vauva ei rauhoittunut vaan itki itkemistään. Itku ei loppunut vaikka olisin tehnyt mitä. Niinä hetkinä alkoi epätoivo hiipiä sisuksiin ja huomasin, että tilanne sai minut uuden haasteen eteen. Miten selvitä näin raastavasta tilanteesta, mitä keksin?
Oma keinoni löytyi vähitellen. Pidin vauvaa sylissä, hengitin korostetun hitaasti, keinuttelin vartaloani hiljalleen ja hymisin. Huomasin, että kun oma sykkeeni laski, vauvan rauhoittuminen onnistui kerta kerralta paremmin. Yhä edelleen tämä on meidän yhteinen rauhoittumiskeinomme, kun lapsi itkee suruaan tai on niin kipeä, että on vaikea olla.
Vanhemman stressi vaikuttaa vauvaan. Näin ollen aikuisen on otettava vastuu omasta hyvinvoinnistaan ja huolehdittava siitä, että on sellaisessa kunnossa, että lapsen on helppo nojata ja luottaa häneen. Näin ollen haastavissa tilanteissa on hyvä pysähtyä itsensä äärelle ja miettiä, mitä asioita saattaa olla pinnan alla, joita ei halua kohdata. Jos onnistuu löytämään jonkun asian, joka vaivaa, mutta sen on piilottanut itseltään, on kaikkien etu, että asia tulee tietoisuuteen ja vähitellen jonkinlaiseen käsittelyyn.
Usein jo raskausaikana synnyttänyt vanhempi käy läpi elämäänsä ja erityisesti omaa lapsuuttaan. Lapsuudesta voi nousta kipeitä asioita esiin ja siitä huolimatta, että näitä kipeitä asioita koteloi aina vaan, ne ovat olemassa ja tuovat mukanaan erilaisia ahdistuksia sekä surua. Surun voi tuntea fyysisesti kaulalla, rinnan yläosassa sekä kipuna rinnan alueella. Itselläni on surua monestakin asiasta, joitakin olen jo päässyt käsittelemään, mutta on myös asioita, joille en ole ollut vielä valmis. Olen ymmärtänyt, että niissä tilanteissa, joissa hätäännyn, on usein kyse sisäisen lapseni hädästä.
Oma sisäinen lapsi kaipaa huomiota ja hellyyttä. Se rauhoittuu puhumalla kauniisti itselleen, rauhoittavalla ja lempeällä tavalla. Ihan samalla lailla kuin oma pieni vauva. Tämä on nyt jo toistoa, mutta sanon sen silti. Kun muistamme huolehtia itsestämme, huolehdimme vauvasta. Ollaan siis lempeitä ja rakastavia aikuisia myös itsellemme.